Yleisesti koiraihmiset puhuvat metsästyskoirista koirina, joiden täytyy saada toteuttaa jalostuksella vahvistettua tarvettaan metsästää. Monesti sanotaan, ettei ole oikein ottaa metsästyskoiraa kotikoiraksi, koska se ei ole onnellinen ellei saa tehdä sitä, mihin se on luotu – metsästää. Mutta onko metsästäminen ainoastaan siihen jalostettujen rotujen oikeus? Eikö metsästyskäyttäytyminen ole yhtenäistä kaikille koiraeläimille?
Metsästäminen on koiran tärkein luontainen käyttäytymismalli. Esi-isillemme ehkä tärkein syy koiran pitoon oli sen metsästystaito. Susilla on havaittu jopa 19 erilaista metsästykseen liittyvää toimintoa. Koiran metsästyskaava on suteen verrattuna puutteellinen – monesti siihen kuuluu ainoastaan saaliin havaitseminen ja perään juokseminen. Tämä johtuu pääosin koirien jalostuksesta, jolla joitain ominaisuuksia on pyritty vaimentamaan tai hävittämään kokonaan ja joitain puolestaan vahvistamaan. Kaikki koirat kuitenkin osaavat metsästää.
Tavoitteellisen jalostustoiminnan astuttua kuvaan on se muokannut koirien metsästysominaisuuksia. Osa metsästyskoirista on luotu havaitsemaan saalis ja pitämään sen huomio itsessään, kunnes metsästäjä saapuu paikalle. Osa koirista taas odottaa isännän merkkiä ja käy sitten hakemassa riistan. Monet harrastuslajeissa esiintyvät liikkeet juontavat juurensa metsästyskäyttäytymisestä: suojelu muistuttaa hirvikoiran työskentelyä hirveä pysäyttäessään ja valjakkoajossa koirat käyttäytyvät kuin laumassa metsästyksessä.
Oma-aloitteista metsästystä
Suurin osa koirista pyrkii toteuttamaan metsästyksen tarvettaan päivittäin ihan itsekseen haistelemalla ulkona eläinten jälkiä ja lähtemällä luvattomaan takaa-ajoon rusakoiden tai lintujen perään. Tarve metsästää on osa koiran alkuperäistä eloonjäämisvaistoa. Koira saattaa turhautua pahastikin, mikäli se joutuu tukahduttamaan tarpeensa. Se saattaa alkaa jahdata autoja tai pyöräilijöitä, karkailla tai muuttua aggressiiviseksi tai masentuneeksi. Monesti koirat yrittävät saada meitä mukaansa metsälle, kun ovat löytäneet lenkkipolun laidalta jäljen. Ne katsovat meitä ja ehdottavat, että hei mamma, lähdetään yhdessä ottamaan saalis kiinni! Harva omistaja kuitenkaan ymmärtää, vaan kieltää koiraansa ja käskee sen jatkaa matkaansa. Koira pitää meitä tyhminä ja huonoina metsästäjinä, joten se haluaa jatkossa metsästää yksin.
Harva kotikoiran omistaja on valmis suorittamaan metsästäjäntutkinnon ja hankkimaan haulikon lupineen. Seurakoiran kyvytkään eivät välttämättä riittäisi hirven tai karhun pysäyttämiseen tai jäniksen perässä kilometritolkulla juoksemiseen. Kaikille roduille voi kuitenkin löytää mielekästä metsästykseen liittyvää tekemistä. Yksi helppo tapa taata koiralle mahdollisuus metsästää on vetää sille verijälki.
Tarvittavat varusteet
Verijälki ei vaadi omistajalta suuria rahallisia satsauksia. Siihen tarvitaan verta, ämpäri, vettä, esimerkiksi aurauskepistä tai harjanvarresta sekä pesusienestä rakennettu jäljentekoväline tai pelkkä sieni ja narua, hirven koipi, jäniksen käpälä tai muuta riistaa sekä koiralle liina ja valjaat. Hyvän lisän tuovat avustaja, pyykkipoikamerkit sekä rauhallinen metsä.
Verta saa ruokakaupasta. Pakasteena myytävä veri on naudan verta. Tämä sopii hyvin, vaikkakin riistaeläinten veri on vielä parempaa. Joistain kaupoista saa pakasteena myös poron verta. Paistettuja poron ja peuran luita saa nykyään jo monista eläinkaupoista. Kaneja puolestaan voi kysellä esimerkiksi noutajaporukoilta. Tutut metsästäjät voivat varmasti auttaa hirven tai peuran sorkkien hankinnassa.
Veri laimennetaan vedellä. Hyvä laimennussuhde on esimerkiksi noin yksi osa verta ja kahdesta neljään osaa vettä.
Jäljen tekemiseen käytettävän kepin voi askarrella mielikuvitusta käyttäen. Varreksi soveltuu aurauskeppi, harjanvarsi tai vaikkapa sopivan pituinen ja paksuinen keppi. Varren päähän teipataan pesusieni tai vastaava imukykyinen ja helposti puhdistettava kangastuppo. Vaihtoehtoisesti voi käyttää pelkkää pesusientä, jonka ympärille sidotaan naru. Narun toinen pää köytetään jäljentekijän vyötärön ympärille.
Koska varsinainen kaupasta ostettu veri ei haise riistalle, saa jälkeen “aitoutta” jonkun riistaeläimen jalalla, nahalla tai muulla osalla. Koipeen sidotaan naru, jonka toisen pään voi kiepauttaa vaikkapa vyötärönsä ympärille. Näin hirvensorkka laahaa jäljentekijän perässä ja jättää siten jäljelle omaa hajuaan. Sorkka jätetään palkinnoksi jäljen päähän. Jos mitään riistaa ei ole, voi kaatona käyttää myös esimerkiksi poronlihaa, jota saa helposti mistä tahansa kaupasta.
Mars metsään!
Jos mahdollista, ei kannata tehdä verijälkeä itse omalle koiralleen, vaan pyytää joku avustaja jäljentekijäksi. Mitä nuorempi ja kokemattomampi koira, sitä lyhyempi matka ja helpompi jälki. Ensikertalaiselle riittää muutaman kymmenen metrin matka melko tuoretta jälkeä. Ihan heti jäljen teon jälkeen ei kannata lähteä sitä ajamaan, koska tuoreen jäljen haju leijuu vahvana ja voimakkaana pilvenä jäljen päällä. Sopiva odotteluaika on puolesta tunnista tuntiin.
Jäljentekijä ottaa ämpärin ja keppi-sienen kainaloonsa ja siirtyy hirvensorkkineen jäljen lähtöpaikalle. Jälki kannattaa merkitä esim. pyykkipojalla, johon on kiinnitetty muovisuikale. Merkit on hyvä kiinnittää sen verran ylös, ettei niiden haju tartu koiran nenään helposti ja ettei se nää merkkejä. Hyvä nyrkkisääntö on, että jos ohjaaja kääntyy katsomaan taakseen, näkee hän aina kaksi edeltävää merkkiä. Kulmat ja makaukset kannattaa merkitä joko kahdella merkillä tai muista poikkeavalla värillä, jotta ohjaaja osaa varautua tulevaan. Merkit pitää ehdottomasti kerätä jäljestyksen jälkeen pois.
Sieni kastetaan vereen ja tampataan maahan. On hyvä rikkoa vähän maanpintaa, jotta haju jää paremmin maahan. Jos käytät apuna esimerkiksi keppiä, muista jättää keppi maahan samalla paikalle, jotta veren haju ei leviä ympäriinsä. Aloittelevalle koiralle sammaleinen metsämaasto on parasta; kalliolla ja kuivassa kanervikossa haju ei tartu niin hyvin. Jäljen varrelle voi myös tehdä niin sanottuja makauksia, joissa verta on laajemmalla alueella.
Jäljen päähän jätetään hirvensorkka tai muu riistanosa palkinnoksi. Sen voi joko jättää ihan maahan tai antaa koiralle mielenkiintoista haastetta kaivamalla sen osittain maan sisään tai ripustamalla esimerkiksi puunoksasta roikkumaan. Myös pelkän sienen voi jättää, mikäli tietää sen riittävän koiralle palkinnoksi. Osa koirista repii sienen kappaleiksi tai hautaa sen maahan. Jäljen tekijän täytyy poistuessaan pitää huoli, ettei jälki jatku: verinen sieni laitetaan ämpäriin ja huolehditaan, ettei verta putoile enää ympäriinsä.
Jännitys tiivistyy
Koiran taidoista riippuu, kuinka vanhaa jälkeä sillä voi ajaa. On tärkeää, että koiralla on mukavat, jäljestykseen sopivat varusteet eli istuvat, tukevat valjaat sekä koiran koosta riippuen sopivat levyinen ja pituinen liina. Koiran tulee saada toimia jäljellä itsenäisesti, mutta silti ohjaajan on oltava tarvittaessa valmis tukemaan sitä. Verijälki voi olla nuorelle koiralle hyvin pelottavaa, jolloin se hakee turvaa omistajastaan. Tämän vuoksi verijälki ei sovellukaan pienille pennuille, vaan sopiva aloitusikä on, kun koira on ohittanut pahimman murrosiän.
Koiran päästyä jäljen päähän, tulee sen saada tutustua kaatoon rauhassa. Sorkkaa tai muuta käytettävää palkintoa ei saa ottaa koiralta pois, koska sehän on sen palkinto ja saalis hienosta metsästyksestä! Useat koirat haluavat kantaa saalistaan ja mahdollisesti myös piilottaa sen. Eläimelle täytyy antaa rauha toimia halunsa mukaan. Muut mahdollisesti paikalla olevat koirat pitää pitää erossa saaliista, jottei riitoja tule.
Sopiva jäljestysväli aikuiselle koiralle on noin 1-2 viikkoa. Herkemmille ja nuorille koirille yksi jälki kuukaudessa voi olla hyvinkin riittävä. Verijälki on nimenomaan koiran oma harrastus, laji, jossa se saa kerrankin tehdä päätyön ja olla vastuussa. Ihminen ainoastaan järjestää toiminnalle puitteet ja on mukana avustajana.
Lähteenä käytetty KIVA-team ry:n Tunne koirasi -kurssin materiaalissa ollutta Maria Nilssonin artikkelia “Kaikki koirat haluavat metsästää” sekä Barry Eatonin elokuussa 2004 Helsingissä pitämän Dominanssi-seminaarin materiaalia. Kiitos myös ongelmakoirakouluttaja, koulutusohjaaja Outi Pikkaraiselle neuvoista ja korjauksista.
