Pelot syntyvät yleensä klassisen ehdollistumisen kautta, ja näin kävi meilläkin. Valitettavasti ehdollistuminen syntyy sen verran huomaamattomasti, ettei omistaja tajua tilannetta ennen kuin tilanne on jo pitkällä. Siitä seuraa pitkällinen, jopa vuosien työ vastaehdollistamisen ja siedättämisen parissa.
Tapaus Hurja
Hurja on staffordshirenbullterrieri, joka pentuna suhtautui kaikkeen reippaasti ja ennakkoluulottomasti. Ensimmäisten kuukausien automatkat sujuivat hyvin. Autoilu vei lähes aina kivoihin paikkoihin, eikä matkustamisessa ollut ongelmia.
Hurjan ollessa noin seitsemän kuukauden ikäinen sillä piti aloittaa oikomishoito purentavian vuoksi. Eläinlääkärissä käytiin kahden viikon välein ja pentu nukutettiin joka kerta. Hoitojakso kesti noin kolme kuukautta. Kuinkas muutenkaan, Hurja yhdisti narkoosin aiheuttaman huonon olon autoon ja alkoi pelätä autoon menoa. Pelko laajeni nopeasti sellaiseksi, ettei koira suostunut edes kävelemään siihen suuntaan, missä auto oli parkissa. Autoon jouduttuaan se painautui litteäksi takapenkille työntäen kuononsa penkin ja oven muodostamaan nurkkaan. Se ei liikkunut eikä reagoinut ääniin eikä kosketukseen. Oli aivan sama, istuinko sen vieressä vai muualla autossa: se oli täysin omassa paniikkimaailmassaan, eikä reagoinut mihinkään ulkoiseen.
Autosta ulos päästyään koira oli onneksi välittömästi oma itsensä.
Avun etsintä
Aloin etsiä apua ongelmaan. Kokeilimme d.a.p-feromonisuihketta - ei auttanut. Kokeilimme pahoinvointilääkettä siltä varalta, että ongelma olisikin fyysinen. Ei auttanut. Kokeilimme Rescue Remedy -tippoja. Kokeilimme homeopatiaa.
Seuraavaksi aloin ruokkia Hurjaa autossa. Viikkojen ajan vein koiran ruokakuppeineen viereiseen kortteliin, jossa automme oli hallissa parkissa. Aluksi ruokin Hurjaa niin, että auto oli pysähdyksissä. Sitten aloin pitää moottorin tyhjäkäynnillä ruokailun ajan. Lopulta ajelin hallissa ympyrää sen ajan, kun koira söi.
Autossa syöminen auttoi jonkin verran, mutta ei poistanut pelkoa kuitenkaan täysin. Auto oli edelleen selkeästi epämiellyttävä asia koiran mielestä. Siedätysprosessin ajan pyrin minimoimaan kaiken autoilun, jotta tilanteeseen ei tulisi takapakkia.
Kovat keinot kehiin
Hurjan ollessa muistaakseni 1-vuotisrokotuksillaan mainitsin ongelmastamme eläinlääkärillemme. Hän otti asian sydämelleen ja konsultoi kollegaansa, joka oli erikoistunut käytösongelmiin. Lääkäri kehotti meitä kokeilemaan alpratsolaamia, ihmisille alun perin paniikkihäiriöihin ja ahdistukseen tarkoitettua lääkettä. Alpratsolaami (esim. Alprazolam© ja Xanor©) on suun kautta annettava bentsodiatsepiini, jota käytetään nykyään paljon mm. paukkuaroille koirille uutenavuotena. Alpratsolaami lamaa tiettyjä keskushermoston osia, mikä vähentää eläimen pelkoa. Eläimillä alpratsolaamin imeytymistä ei ole tutkittu, mutta ihmisillä lääkeaine imeytyy hyvin, jolloin myös lääkkeen vaikutus alkaa melko nopeasti. Alpratsolaamin käyttöä ei suositella aggressiivisille koirille, koska lääke saattaa vähentää estoja. Sitä tulisi käyttää varovasti myös maksa- tai munuaissairauksista kärsivillä potilailla.
Aloitimme lääkkeen käytön. Valmistetta annettiin noin 20-30 minuuttia ennen autoilua. Lääkkeen teho kesti noin nelisen tuntia kerrallaan.
Lääkitys toimi meillä loistavasti. Annos oli niin pieni, että mitään eroa koiran käytöksessä ei pystynyt havaitsemaan. Pystyimme ajamaan esimerkiksi treeneihin, ja siellä Hurja kykeni oppimaan ja tekemään asioita aivan normaalisti. Samalla kuitenkin ”pahan kierre” saatiin poikki autoilun suhteen.
Sopiva annos löytyi melko vaivatta. Jonkin verran vaihtelin annostusta myöhemmin, sillä Hurjan pelon määräkin vaihteli matkasta riippuen. Matalissa nopeuksissa kaupunkiajossa se ei juurikaan enää pelännyt, mutta moottoritiellä ajaminen oli edelleen kamalaa. Talvirenkailla ajo pelotti enemmän kuin autoilu kesällä. Lisäksi se pelkäsi myös pimeällä ajaessa valon ja pimeän vuorottelua. Pyyhkimien käyttöä piti myös rajoittaa: koiraa ei voinut pitää etupenkin jalkatilassa, jos tuulilasin pyyhkimiä käytettiin. Farmariautossa Hurjan ollessa takakontissa ei takalasin pyyhkijää saa käyttää.
Kaiken kaikkiaan käytin lääkitystä noin 1,5 vuoden ajan aluksi joka autoilukerralla, sitten lähinnä talvisin ja pitkillä matkoilla. Lopullisen helpotuksen ongelmaan toi yllättäen auton vaihto. Tavallisen sedanin vaihtuessa farmariautoon jäi pelkokin historiaan.
Älä koskaan sano ei koskaan...
Autoiluongelma pysyi Hurjan suhteen hallinnassa, kunnes se steriloitiin noin 4-vuotiaana. Kotimatka eläinlääkäristä laukaisi ahdistuksen uudelleen. Tällä kertaa selvisin ilman lääkitystä: aloitin siedättämisen alusta. Ruokin koiraa jälleen autossa ja vähitellen aloin ajella kotikatuamme edestakaisin Hurjan syödessä siankorvaa takaluukussa. Ongelma poistui pääpiirteittäin muutamassa viikossa.
Pyrin helpottamaan Hurjan oloa ja ennaltaehkäisemään mahdollisia uusia takapakkeja. Vaihdoimme talvirenkaat nastallisista kitkarenkaisiin, jolloin rengasmelu väheni huomattavasti. Palkitsen Hurjan useimmiten edelleenkin herkulla, kun se hyppää autoon. Usein se saa tavallisen namipalan sijasta jonkun ison, todella maukkaan pureskeltavan. Olen myös pystynyt selvittämään jossain määrin, minkälaiset rauhoitus- ja heräteaineet ovat Hurjalle ne pahimmat. Pystyn tämän tiedon avulla käyttämään niitä eläinlääkäriasemia, joiden käyttämät aineet sopivat koiralleni. Tämä on tärkeää, koska Hurja joudutaan jo pelkästään hammasongelmien vuoksi rauhoittamaan vähintään kerran vuodessa.
Aivan täydelliseksi emme ole kuitenkaan tilannetta saaneet. Eräänä kesänä teimme pitkän automatkan. Laitoimme tavarakalteriin web-kameran, jotta pystyimme tarkkailemaan koirien touhuja autoillessamme. Ikävä tieto välittyi kuvista: Hurja ei tee autossa muuta kuin istuu. Se ei siis ikinä mene maahan auton liikkuessa. Staffin taistelutahdolla se jaksaa nuokkua istualtaan tuntikausia, olipa kuinka väsynyt tahansa. Tämän vuoksi jouduimme rajoittamaan päivämatkojen pituutta ja pitämään enemmän lepopäiviä kuin alun perin oli tarkoitus.
Tapaus Vinha
Vinha-greyhoundilla ei koskaan ollut autossa matkailun suhteen ongelmia, vaikka koirakaverinsa Hurja ei autoilusta pitänytkään. Vinha on aina suhtautunut autoiluun melko välinpitämättömästi: se ei rakasta sitä, mutta ei inhoakaan. Autoilu on vain tapa päästä paikasta toiseen.
Vinhan ollessa pentu pidin sitä usein mukana käydessäni Hurjan kanssa treenaamassa. Pentu jäi autoon odottamaan, kun esimerkiksi tein tokotreenejä parkkipaikalla. Aika pian Vinha alkoi haukkua yksin jäädessään. Tämä päti siis vain näihin tilanteisiin: jos Vinha oli Hurjan kanssa yhdessä autossa odottamassa, ei ongelmaa ollut. Jos autossa ei alun perinkään ollut muita kuin Vinha, ja se jätettiin yksin odottamaan, ei ongelmaa ollut. Tosin tätä en tietystikään vielä tässä vaiheessa ymmärtänyt...
Pyrin sammuttamaan haukkumiskäytöstä, enkä koskaan mennyt autolle Vinhan haukkuessa. En tosin siinä vaiheessa ymmärtänyt, että käytöstä ylläpitämään riitti ilmeisesti se, että esimerkiksi Hurjan kanssa seuraamiskuviota tehdessäni käännyin rintamasuunta kohti autoa.
Ensimmäinen katastrofi iski syyskesällä Vinhan ollessa noin 1,5-vuotias. Olin treenaamassa Hurjan kanssa, ja Vinha oli taas kentän laidalla autossa. Mieheni seisoi auton vieressä kuvaamassa harjoituksiamme. Vinha haukkui, ja sitten kiihdyttyään tarpeeksi tarrasi hampaillaan auton kattoverhoiluun repien siitä ison palan irti.
Tämän jälkeen Vinhaa ei enää jätetty vastaavissa tilanteissa autoon. Seuraavana keväänä lähdin ajamaan verijälkiä molemmille koirille. Ajoin Vinhan jäljen ensin ja ajattelin, että se jää nyt rauhallisena autoon. Lähdin Hurjan kanssa jäljelle. Jälleen vähän aikaa kuului haukku ja sitten... Tällä kertaa verhoilu revittiin toiselta puolelta takakonttia.
Sormi suuhun
Sen lisäksi, että ongelma oli elämää rajoittava, oli se myös hankala harjoiteltava. Harjoituksiin tarvittiin aina vähintään kaksi ihmistä ja molemmat koirat.
Aloitimme harjoittelemalla aivan pienin askelin. Otin Hurjan autosta, ja mieheni palkitsi Vinhaa samalla rauhallisena pysymisestä. Aluksi hän oli Vinhan vieressä auton takakontissa. Seuraavaksi hän siirtyi palkitsemaan takapenkiltä käsin koirakalterin välistä. Tämän jälkeen hän siirtyi ulos: ensin auton viereen ja sitten askel askeleelta kauemmaksi palaten aina vain autolle palkitsemaan koiraa.
Vastaavasti myös minä vaikeutin harjoitusta. Koska Vinha on vinttikoira, kiihdyttävät nopeasti liikkuvat asiat sitä helposti. Aluksi olin Hurjan kanssa melkein paikallani ja sitten aloin kävellä. Vähitellen lisäsin vauhtia joko itse juoksemalla koiran kanssa tai vaihtoehtoisesti esimerkiksi heittelemällä Hurjalle palloa tms.
Harjoitusten myötä Vinhan käytös muuttui rauhallisemmaksi. Lisäksi aloin pitää sillä kuonokoppaa autossa. Koppa oli sille tuttu ja mukava asia jo pentuiältä, joten sen käyttämistä ei tarvinnut harjoitella erikseen. Kuonokoppa selkeästi jo itsessään rauhoitti tilannetta: jos Vinha alkoi haukkua, sammui haukku nopeasti itsestään kopan ollessa päässä.
Jatkossa yritin taata onnistumiset sillä, että noin parin seuraavan vuoden ajan peitin taka- ja sivuikkunat matoilla Vinhan jäädessä autoon yksin. Näköyhteyden katkeaminen rauhoitti sitä kovasti. Lisäksi pyrin aina siihen, että Vinha on autoon jäädessään rauhallinen. Mikäli olin treenaamassa molempia koiria, sai Vinha harjoitella aina ensin. Tekemisen jälkeen oli helpompi ottaa torkut. Sen verran epämukavaksi se kuitenkin kaikesta huolimatta tuntee olonsa odottaessaan, ettei esimerkiksi syö mitään, vaikka sille jättäisi autoon jonkun herkun tai kongin.
Tapaus Jänskä
Kolmatta koiraa odotellessamme kotiutuvaksi suunnittelimme samalla automatkaa kesäksi. Vinha oli pentuna lähtenyt reissuun mukaan noin 14-viikkoisena, ja ajattelimme saman menettelyn sopivan uudellekin tulokkaalle. Puolittain vitsinä sanoin kuitenkin miehelleni, että pennulla on kuitenkin sellainen autopahoinvointi, ettemme pääse matkaan lainkaan. Ja kuinkas kävi...
Isovillakoira Jänskä autoili ensimmäistä kertaa noin 6-viikkoisena, kun pentue vietiin eläinlääkäriin tarkastettavaksi ja sirutettavaksi. Jotkut pennuista olivat oksentaneet matkalla. Jänskä oksensi myös autoon matkalla lentokentältä kotiin. Muuten se vaikutti hyvin rauhalliselta ja rennolta matkustajalta.
Seuraavan kerran tyyneys olikin tiessään. Jänskän täytyi matkustaa häkissä takakontissa, ja yksinäisyys ja outo paikka olivat sille liikaa. Se piti kauheaa mekkalaa ja myös oksensi. Viikkojen myötä ääntely väheni, mutta oksentaminen ja erittäin voimakas kuolaaminen jäivät. Jo muutamassa kerrassa Jänskä yhdisti auton pahoinvointiin ja muutenkin epämiellyttävään kokemukseen, eikä halunnut kääntyä edes parkkipaikan suuntaan. Melkeinpä kaikki automatkamme päättyivät mukavaan paikkaan, kuten pentutreffeille, koirakouluun tai mökille. Sillä ei kuitenkaan tuntunut olevan Jänskälle mitään merkitystä.
Silloin kun ihmisiä oli autossa kaksi, matkusti Jänskä etupenkin jalkatilassa. Siinä se yleensä oli vähän rauhallisempi, joskin kuolasi silti voimakkaasti ja joskus oksensi. Vaikka koira ei olisi syönyt kuin edellisenä iltana, sai se jotenkin pulautettua liki puoli vuorokautta vanhan aterian ylös.
Epäloogista käytöstä
Jänskä oli alle kolmikuinen, kun kokeilin käyttää sillä apteekista käsikauppatuotteena saatavaa matkapahoinvointilääkettä. Aluksi tuntuikin, että se toimi. Jänskän oli selvästi hankalampaa matkustaa kaupunkiajossa, kun oli paljon mutkia, kaarroksia ja kiertoristeyksiä. Maantieajo suorine teineen sopi sille paremmin. Yritin aina valita ajoreitit sen mukaan, että pennun olisi helpompi olla.
Jänskä kasvoi pian lainahäkistään ulos. Ajattelimme yrittää, olisiko pahoinvointi lievempää, jos pentu matkustaisi takapenkillä. Jänskä osasi hienosti olla rauhallisesti valjaissa, mutta varsinaiseen kuolaamiseen ja oksenteluun siirrolla ei tuntunut olevan vaikutusta.
Pahoinvoinnissa ei tuntunut lopulta olevan päätä eikä häntää. Usein pitkillä matkoilla Jänskä matkusti ongelmitta koko ajon ajan. Kuitenkin eräällä kerralla se oksensi noin 150 kilometrin ajon jälkeen ja vieläpä melkein heti noin 20 minuuttisen tauon jälkeen! Samaa mökkimatkaa ajettiin useita kertoja. Välillä Jänskä nukkui, välillä taas istui toista tuntia kuolaten aivan järkyttävästi.
Ongelma tuntui vain pahenevan. Puhuin asiasta eläinlääkärin kanssa ja siirryin käyttämään Jänskällä Cerenia-pahoinvointilääkettä. Ensimmäinen käyttökerta ei vaikuttanut erityisen lupaavalta. Kuolaamisen määrä oli ihan yhtä suuri kuin aiemminkin. Hankin Jänskälle lisäksi vielä d.a.p-feromonipannan.
Osallistuin Jänskän kanssa mökkimme lähellä järjestettävälle vesipelastusleirille. Ajoimme 1-2 kertaa päivässä leiripaikalle treeneihin. Kahtena ensimmäisenä päivänä Jänskä sai Cereniaa. Kolmantena päivänä meillä oli aikaiset aamuharjoitukset, ja Jänskä sai ruokansa vain noin 45 minuuttia ennen autoilun alkamista. Koska lääkettä saa antaa korkeintaan kahtena peräkkäisenä päivänä, lähdimme matkaan ilman sitä. Ajomatka vahvisti jo aiemmin syntyneen ajatukseni: tässä vaiheessa pahoinvointi ei ollutkaan enää fyysistä, vaan ainoastaan henkistä. Vaikka ruoka-annos oli tuoreeltaan vatsassa, ei oksennusta tullut. Kuolaaminen oli aivan yhtä voimakasta, olipa pennulle annettu pahoinvointilääke tai ei.
Suuri päättelyteoriani kaatui kuitenkin, kun kotimatkalla maalta Jänskä oksensi noin 150 kilometrin ajon jälkeen. En sillä kertaa ollut antanut sille pahoinvointilääkettä, koska ehdin jo uskoa ongelman olevan henkinen...
Pahinta kaikessa oli se, että Jänskä palautui autoilusta usein hyvin huonosti. Jos jouduimme oleskelemaan autoilun jälkeen lähellä autoa, ei pentu syönyt, leikkinyt eikä kyennyt mihinkään muuhunkaan. Sen häntä riippui, ja se kuolasi edelleen. Vastaavasti lähtötilanteissa kuolaaminen alkoi välittömästi jo, kun aloin pukea autovaljaita. Kuolaaminen paheni autoon siirryttäessä, vaikkei moottori olisi ollut edes käynnissä.
Apua ja nopeasti!
Jänskän ollessa hieman yli neljän kuukauden ikäinen aloitimme järjestelmällisen siedättämisen ja vastaehdollistamisen. Mökillä annoin sille vähintään kerran päivässä ruuan läheltä autoa. Oli aivan turha kuvitellakaan, että pennun olisi saanut tässä vaiheessa syömään autossa. Jos ruokakupin laittoi noin kolmen metrin päähän autosta, Jänskä pystyi syömään. Jos kuppi oli lähempänä, se ei enää mennyt kipolle, vaan lähti pois.
Kotona automme oli parkissa autokatoksessa aivan ulko-ovemme vieressä. Auton ohi kuljettiin siis monta kertaa päivässä lenkille lähdettäessä. Siellä päädyimmekin aloittamaan suoraan autossa olemisesta. Koska Jänskä ei ollut koskaan matkustanut takaosastossa ilman häkkiä, aloitettiin siedättäminen siitä. Ensimmäisellä kerralla konttiin otettiin turvaksi mukaan Hurja, ja molemmat koirat söivät siankorvia niin, että takaluukku oli auki.
Seuraavilla kerroilla Jänskä laitettiin takakonttiin yksin syömään ruokaa tai herkkuja ja kontti laitettiin kiinni. Ensimmäisellä tällaisella harjoituskerralla seison paikallani ja katselin pentua lasin läpi. Toisella kerralla istuin itse kuskin paikalla. Lisäksi tein ensimmäisellä kerralla hieman kosketuskeppiharjoittelua niin, että kepin avulla toin Jänskän mahdollisimman lähelle autoa.
Harjoituksissa ei käytetty mitään autoiluun tai matkaan lähtöön liittyviä muita merkkejä tai rituaaleja, kuten tavaroiden pakkaamista, autovaljaita tms.
Takakontti vaikutti Jänskästä turvalliselta, ja se hyppäsi sinne itse. Välillä harjoittelua tehtiin myös niin, että pennulla ei ollut mitään syötävää tai tekemistä, vaan se ainoastaan ”oli” takakontissa.
Siirtyminen tositilanteisiin
Takakonttitreeniä oli tehty vasta noin 1,5 viikkoa, kun olimme taas lähdössä maalle. Punnitsin tilannetta. Takapenkillä matkustaessaan Jänskä takuuvarmasti pelkäisi. Takakontissa se voisi olla reippaampi. Liian aikainen siirtyminen takakontissa matkustamiseen voisi myös johtaa siihen, että sekin paikka ”myrkyttyisi”, eikä meillä olisi käytännössä mitään, miten enää päästä eteenpäin.
Päädyin lopulta siihen, että otan riskin ja laitan Jänskän aikuisten koirien sekaan takakonttiin. Vaikka narttumme eivät tosiaan ole erityisen innokkaita automatkustajia, ovat ne kuitenkin pennulle turvallista seuraa ja näyttävät ulkoisesti olevan ihan rauhallisia autossa.
Asensimme koirien tarkkailua varten tavarakalteriin jälleen web-kameran. Valitettavasti emme saaneet sitä toimimaan, joten piti tyytyä siihen näkymään, minkä sai kääntyessään katsomaan taaksepäin. Jänskän kihara pää näkyi koko ensimmäisen puolikkaan matkasta, ja se istui jotenkin tavarakalteriin nojaten ja vaikutti hieman huonovointiselta. Kuolajojot eivät kuitenkaan olleet kauhean suuret, ja se pääosin reagoi puheeseen (käänsi päätään, kun sitä kutsui jne.).
Kaupassakäyntitauon jälkeen Jänskäkin maastoutui makaamaan ja rauhoittui. Kotimatkalla parin päivän päästä se pysyi makuullaan koko matkan.
Lisää edistystä
Seuraavalla viikolla ajoimme nelisen tuntia leirille Keski-Suomeen. Jälleen Jänskä istui ensimmäisen puolikkaan matkasta ja oli onnistunut kuolaamaan edessään makaavan Vinhan toisen kyljen märäksi. Loppumatka kuitenkin sujui taas hienosti. Paluumatkalla se nukkui rauhallisesti ilmeisesti siihen asti, kun käännyimme Kehä ykköseltä kotiin. Mutkaiset pikkutiet saivat sen sitten kuitenkin taas kuolaamaan.
Elokuussa aloitimme myös pentukoulun, jonne mentiin autolla. Nekin reissut sujuivat melko hyvin.
Jänskä matkusti pääosin makuullaan ja kuolasi vain vähän. Ensimmäisellä kerralla meni kuitenkin tovi autosta poistumisen jälkeen, että se pystyi jälleen syömään.
Lääkityksen purku
Olin käyttänyt Jänskällä Cerenia-pahoinvointilääkettä nyt noin viisi viikkoa. Koska lääke on kallista, laskin pikaisesti jo tässä ajassa siihen kuluneen noin 300 euroa. Hinnan lisäksi lääkkeessä oli toinen ongelma. Ohjeen mukaan se olisi pitänyt antaa suoraan koiralle ilman ”kätkemistä” mihinkään ruokaan tai herkkuun. Jänskä reagoi todella vahvasti ilmeisesti tabletin pahaan makuun, ja lääkkeen antamisesta tuli hirveä episodi. Se alkoi ennakoida tilannetta jo niin, että kuolaaminen alkoi, kun avasin lääkepaketin! Aloinkin antaa lääkettä vastoin ohjetta margariinipallon sisällä.
Viiden viikon jakson aikana pentu kasvoi vähitellen niin, että lopulta elokuussa olisi ollut aika siirtyä vahvempaan versioon lääkkeestä. Koska en edelleenkään tiennyt, mikä osa ongelmasta oli henkistä ja mikä fyysistä, päätin kokeilla eläinlääkärin suosituksesta annoksen pienentämistä. Annoinkin kolmatta kertaa pentukouluun mennessämme Jänskälle vain puolet alkuperäisestä lääkeannoksesta. Tilanteessa ei näkynyt muutosta, vaan pentu matkusti edelleen rauhallisesti makuullaan, joskin kuolasi hieman.
Seuraavana perjantaina lähdimme jälleen reissuun. Ajomatka oli melko lyhyt, vain reilut 70 km, mutta ruuhkan vuoksi matka kesti lähemmäs kaksi tuntia. Jänskä pysyi taaskin makuulla, mutta oli nyt kuolannut enemmän, ja siltä kesti selkeästi pidempään palautua tilanteesta ja alkaa esimerkiksi syödä nameja. Seuraavilla viikoilla teinkin paljon vastaehdollistamista laittamalla pennun auton takaosaan touhuilemaan puuhalelun parissa.
Päädyin lopettamaan lääkityksen tämän jälkeen, koska Jänskä ei enää syönyt pilleriä edes margariiniin kätkettynä. Päätös osoittautui oikeaksi: autoilukäytös ei huonontunut lainkaan, vaikka lääkitystä ei ollut. Vaikka olisin antanut ruuan aivan ennen lähtöä, ei oksentamista ole enää tapahtunut. Nyt 5,5 kuukautta vanhana puudeli hyppää itse autoon pyydettäessä. Se kuolaa edelleen jonkin verran ajon aikana, mutta kykenee syömään heti autosta poistuttuaan tai joskus jopa takakontissa istuessaan välittömästi ennen tai jälkeen ajon.
Pian artikkelin kirjoittamisen jälkeen ostimme uuden auton. Jänskän autoiluongelma hävisi täysin autonvaihdon myötä. Hurjan autopelko paheni puolestaan hieman, sillä uudessa autossa on nastarenkaat talvisin.
