Koiran ulkoiluttaminen on todennäköisesti ajallisesti merkittävin tilanne, jonka koiranomistaja lemmikkinsä kanssa viettää aktiivisessa vuorovaikutuksessa. Ajatellen, että koiraa ulkoilutetaan vaikka kaksi tuntia päivittäin, tekee tämä vuodessa yli 700 tuntia. Kymmenvuotiaan haukun kanssa yhteisiä ulkoilutunteja on kertynyt jo yli 7000. Hyvä hihnakäytös tekee yhdessä liikkumisesta mukavaa ja vaivatonta.
Pennun tullessa taloon on paljon asioita, jotka sille pitäisi opettaa ja joihin se pitäisi totuttaa. Pannan tai valjaiden pitäminen ja taluttimessa kulkeminen ovat etenkin kaupunkikoiralle tärkeitä taitoja, joita joutuu pakostakin harjoittelemaan ehkä jo heti luovutusikäisen pennun kanssa. Toiset pennut eivät ole millänsäkään pannasta, mutta toiset suorastaan jähmettyvät, kävelevät vinossa tai raapivat itseään jatkuvasti. Jos tuntuu, että pentu kokee pannan epämiellyttävänä, kannattaa sen pukemista ja pitämistä harjoitella esimerkiksi ruokinnan tai yhteisen leikkihetken yhteydessä. Näin pentu oppii yhdistämään pannan johonkin mukavaan. Kannattaa huomioida, että mitä kevyempi ja huomaamattomampi panta on, sen helpompi pennun on siihen tottua. Pannan tulee kuitenkin olla riittävän leveä ollakseen turvallinen. Kevyet valjaat ovat hyvä ratkaisu myös pienellekin pennulle.
Omistaja vastaan muu maailma
Pennun kanssa ulkoillessa on hyvä muistaa kaikkeen kouluttamiseen liittyvä nyrkkisääntö: koira oppii koko ajan! Jos omistaja ei itse aktiivisesti kontrolloi vahvisteita, hoitaa ympäristö koiran koulutuksen. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että jos ohjaaja ei opeta pentua olemaan vetämättä, motivoivat ympäristössä olevat mielenkiintoiset asiat ja kohteet pentua ja vetävät tätä puoleensa niin, että koira todennäköisesti oppii vetämään taluttimessa.
Pennunomistajan kannattaa miettiä maailmaa koiransa silmin. Toisessa vaakakupissa on kaikki, mitä pentu näkee, kuulee ja haistaa ulkona: vieraat koirat ja ihmiset, linnut, jänikset, oravat ja muut eläimet, toisten koirien jättämät hajuviestit, leijailevat lehdet, ruuantähteet ja roskat, ojat ja muut vesistöt ja niin edelleen. Toisessa vaakakupissa on yksin omistaja ja hänellä mahdollisesti käytössään olevat palkkiot. Omistajan tehtävä on hoitaa ulkoilu niin, ettei pentu pääse palkitsemaan itseään vetämisestä ja pyrkiä itse olemaan mielenkiintoisempi kuin muu maailma yhteensä. Siinäpä tehtävää kerrakseen!
Pentu on luonnostaan utelias ja haluaa tutkia asioita. Se lähtee kiiruhtamaan kohti edessä näkyvää asiaa ja kas, omistajakin ystävällisesti lisää vauhtiaan ja kipittää talutin kireänä pennun perässä. Mitä tapahtuu? Koira oppii, että vetäminen on kannattavaa. Sen lisätessä vauhtia päästäkseen nopeammin katsomaan mielenkiintoista kohdetta omistaja myötää ja päästää pennun haluamaansa paikkaan. Perillepääsy toimii palkkiona sitä edeltävästä käytöksestä eli vauhdin lisäämisestä. Koiranomistaja on juuri ottanut ensiaskeleensa opettaakseen pentunsa vetämään hihnassa!
Henkinen talutin eli suhde
Ihannetilanne on, että talutin on olemassa vain järjestys- ja metsästyslakien vaatimuksesta. Koiraa ei tule ohjata hihnalla eikä omistajan pitäisi vajota puoliuneen taluttimen tarjoaman näennäisen kontrollin myötä. Ulkoilun pitäisi olla aktiivinen vuorovaikutustapahtuma, jossa ohjaaja viestii koiralle äänellään ja vartalollaan mitä haluaa tämän tekevän. Koira puolestaan opetetaan kuuntelemaan ulkoiluttajaansa ja reagoimaan tämän pyyntöihin. Koiraa ja omistajaa pitäisi yhdistää näkymätön sidos, suhde, eikä vain nahkainen tai nailoninen talutin.
Hihnassa vetäminen voi vahingoittaa pentua fyysisesti. Äkkinäisen nykäisyn seurauksena pienikokoinen pentu voi saada jopa elinikäisen vaurion rankaansa. Vetäminen aiheuttaa lihaksissa jännityksiä ja voi vaikeuttaa tasapainoista kasvua. Hihnassa pentua ulkoiluttavan omistajan tulee olla tarkka ja valmistautua aina tarvittaessa myötäämään, jos pentu ryntää jotain kohti.
Ulkoilu on ihanteellinen tilanne harjoitella pennun kanssa kontaktia ja rakentaa suhdetta. Koiralle opetetaan, että katsekontakti on aina palkinnon arvoinen asia. Joka kerta, kun pentu katsahtaa omistajaansa, voidaan naksuttaa ja palkita. Kun palkkio tulee ohjaajan kädestä, vahvistetaan samalla koiran ohjaajaansa kohdistamaa toimintaa. Pentu opetetaan pienestä pitäen siihen, että ulkona on erittäin kannattavaa pysyä ohjaajan lähellä ja kiinnittää häneen huomiota. Palkkiota voi vaihdella myös niin, että välillä pennun kuljettua jonkin matkaa ohjaajansa lähellä aloitetaan mukava leikki tai lähdetään vaikkapa yhdessä juoksemaan. Omistajan kannattaa pitää vuoropäivin erilaisia leluja mukanaan opettaen pennulle, että ohjaaja on yllätyksellinen ja hauska tyyppi – koskaan ei voi tietää, mitä aarteita tai herkkuja hänellä onkaan mukana! Samalla vahvistetaan pennun kykyä leikkiä monipuolisesti erilaisilla leluilla.
Ruokapalkkioissa ei myöskään kannata säästellä; muista kuitenkin, että on paljon tärkeämpää antaa pienenpieniä herkkuja riittävällä vahvistetiheydellä kuin isompia nameja harvakseltaan. Pennun vatsalaukku on pieni, ja se täyttyy nopeasti. Huolehdi siis, että namut ovat pikkiriikkisiä.
Kun vahinko on jo tapahtunut...
Aikuisen, jo vetämään oppineen koiran uudelleen opettaminen on kärsivällisyyttä ja pitkäjänteisyyttä vaativa prosessi. Koiran iästä riippuen sillä on usein jo tuhansien toistojen kokemus siitä, että hihnassa vetäminen on kannattavaa. Vaatii ohjaajalta tehokasta panostusta kumota tämä oppimishistoria.
Monet hihnassa vetävät koirat ovat oppineet, että omistaja on ulkoilutilanteessa täysin turha, kuollutta painoa. Koiraa ja ulkoiluttajaa ei tunnu yhdistävän muuta kuin kireä talutin. Ennen kuin itse vetämiseen voidaan puuttua, täytyy koira saada kiinnostumaan ohjaajastaan ja kuuntelemaan tätä. Monesti saattaa jopa olla, että eläin ei aluksi edes ota makupaloja ulkona, niin paljon ympäristö kiinnostaa. Tällaista koiraa aletaan säännöllisesti ruokkimaan ulkona, jotta ruokaa voidaan jatkossa käyttää palkkiona. Aluksi koiran päivittäinen ruoka voidaan vaikkapa pakata pieniin pakasterasioihin ja syöttää eläimelle lenkin aikana. Jotta syöminen kiinnostaa, valitaan aluksi mahdollisimman rauhallinen paikka, jossa ei ole ulkopuolista häiriötä. Vähitellen ruokintapaikkoja voidaan muuttaa vaikeammiksi niin, että häiriön määrä lisääntyy.
Kun koiran päivittäin saama ruoka on jonkin aikaa annettu ulkona, siirrytään tekemään lenkin aikana kontaktiharjoituksia. Näitä on hyvä tehdä myös sisätiloissa päivittäin. Ihannetilanne olisi, että kaikki koiran syömä ruoka annettaisiin palkkioina harjoituksissa. Alkuvaiheessa voi toki olla, että pelkkä kuivanappula ei motivoi eläintä riittävästi, joten siinä tilanteessa etsitään joku erittäin hyvä herkku, joka maistuu koiralle ulkonakin ja toimii palkkiona. Makkarat ja juusto ovat suurissa määrin annettuina liian suolaisia. Omistajan kannattaa käyttää hetki aikaa keittiössä ja valmistaa koiralle vaikkapa keitettyä kanaa tai muita lihasuikaleita, itse tehtyjä lihapullia tai muuta jauhelihapohjaista herkkua. Maistuvia palkkioita saa myös keittämällä kieltä, sydäntä, munuaisia tai muita sisäelimiä.
Luopuminen auttaa keskittymään
Luopumisessa opetetaan koiralle, että palkkion saa vasta, kun ei osoita kiinnostusta sitä kohtaan. Harjoitukset voi aloittaa menemällä kyykkyyn, ottamalla namia nyrkkiin ja nostamalla nyrkin koiran nenän eteen. Niin kauan kun koira yrittää saada namia kädestä nuuhkimalla, nuolemalla tai kynsimällä kättä, vinkumalla tai haukkumalla, ei tapahdu mitään. Kun eläin antaa periksi, vetää hetken henkeä ja katsoo muualle, annettaan palkkio välittömästi. Ohjaajan tulee olla harjoituksen aikana hiljaa. Ei-sanaa ei tule käyttää, koska treenissä toivotaan nimenomaan koiran itsensä oivaltavan oikean ratkaisun.
Harjoitusta voi vähitellen vaikeuttaa ja ottaa kriteeriksi, että koira katsoo nimenomaan ohjaajaansa silmiin olipa ruokaa tarjolla kuinka paljon tahansa. Namikättä voi vähitellen raottaa ja lopulta harjoitella pitämällä herkkupaloja täysin avoimella kämmenellä koiran edessä.
Luvan kysyminen
Luvan pyytäminen tarkoittaa, että koira ottaa katsekontaktin ohjaajaansa aina kun haluaa jotain. Palkkioksi katseesta koiralle voidaan antaa se mitä se sillä kertaa toivoo: pääsy ulos ulko-ovesta, ruokakuppi sisältöinen, rapsutuksia, lupa haistella ja tervehtiä toista ihmistä tai koiraa tms.
Luvan kysymistä voi harjoitella kotona namilautasen tai ruokakupin avulla. Koira laitetaan aluksi taluttimeen, jotta väärin tekeminen voidaan tarvittaessa estää hihnan avulla.
Namikuppiin tai lautaselle laitetaan herkkupala. Kuppi pidetään noin 1-2 metrin päässä koirasta ja talutin on koko ajan niin lyhyellä, että koiran mahdolliset yritykset syöksyä kupille voidaan estää. Toimintatapa on sama kuin luopumisen opettamisessa: aluksi koira palkitaan siitä, että se antaa periksi ja lopettaa kupille syöksymisen. Sopivia kriteereitä palkkaukselle ovat esimerkiksi taluttimen löysentyminen tai koiran peruuttaminen poispäin kupilta tai istuminen. Oikein toimimisen hetken voi merkata naksuttimen avulla ja antaa koiran sitten palkkioksi syödä nami kupista. On syytä antaa samalla jokin sanallinen vihje, jonka avulla hauva tietää että saa mennä kupille: ”ole hyvä” ja kädenliike kupin suuntaan on hyvä.
Kun koira ymmärtää, ettei se saa namia rynnimällä, voidaan harjoitusta vaikeuttaa. Tällöin sen täytyy taas kääntyä ohjaajaa kohti ja ottaa katsekontakti, jotta se pääsee palkkioksi syömään namin.
Vähitellen harjoittelua voidaan vaikeuttaa entisestään sillä, että koiran kanssa kävellään namikupin ohi. Tällöin kuppia voi käyttää pelkästään häiriönä ja antaa oikein toimimisesta seuraavat palkkiot kädestä.
Estä virheet!
Hihnakäyttäytymisen harjoittelussa on kaksi yhtä tärkeää osuutta. Toinen on palkita oikeasta käytöksestä ja toinen on estää väärintekeminen. Yksinkertaisen kuuloinen, mutta käytännössä vaikeammin toteutettava sääntö on, että koira ei saa saavuttaa vetämisellään mitään. Se ei saa päästä etenemään, se ei saa päästä haistelemaan mitään, se ei saa päästä tutustumaan kehenkään vetämisen seurauksena.
Pelkkä pysähtyminen koiran vetäessä ja uudelleen liikkeelle lähteminen sen löysätessä hihnaa ei välttämättä riitä koiran opettamiseen kulkemaan vetämättä. Kaikille koirille pysähtyminen ei toimi negatiivisena rankaisuna, vaan ne alkavat haistelemaan tuulta tai maata, katselemaan ohikulkijoita tai tekemään jotain muuta omasta mielestään mielenkiintoista. Vahvistetiheys jää tällä metodilla muutenkin yleensä erittäin matalaksi. Ongelmana on myös se, että harva omistaja kykenee toteuttamaan harjoittelua täysin johdonmukaisesti – aamulenkillä koira saa vetää, kun ulkoiluttajalla on kiire töihin ja sitä rataa.
Kepin sijasta porkkanaa
Monia koiria pyritään opettamaan vetämättä kävelemiseen käyttämällä positiivista rankaisua eli nykäisemällä hihnasta sen kiristyessä. Metodin tehokkuus on usein heikko. Kuten kaikessa kouluttamisessa, tulee tässäkin muistaa, ettei rankaisu kerro koiralle mitä siltä toivotaan. Lisäksi rankaisun täytyy toimia sata prosenttisesti, aina ja kaikkialla. Rankaisun puutos väärästä käytöksestä voi toimia koiralle palkkiona! Rajut nykäisyt pannasta voivat olla vaarallisia ja vähäisinäkin voivat altistaa koiraa esimerkiksi välilevyvammoille.
Väärintekemisen eli vetämisen estämisen lisäksi on siis syytä käyttää hihnakäytöksen opettamisessa jotain primäärivahvistetta, mieluiten ruokaa. Vetämisongelman määrästä ja koiran oppimisen tehokkuudesta riippuen koiran kaikki päivittäinen ruoka voidaan käyttää esimerkiksi muutaman päivän tai jopa usean viikon ajan palkkiona hyvästä hihnakäytöksestä. Tällöin vahvistetaan sekä kaikkea ohjaajaan kohdistuvaa toimintaa kuten katsekontaktia, että löysällä taluttimella liikkumista. Ei ole tarkoitus odottaa, että koira tekee väärin ja sitten palkita se käytöksen korjaamisesta oikeaksi, vaan omistajan tulee muistaa vahvistaa vetämättömyyttä muutenkin! Kun hihnakäytös alkaa olla toivotunlaista, tulee palkkioiden määrää vähentää ja muuttaa palkitseminen epäsäännölliseksi. Tässä voidaan käyttää hyväksi myös niin sanottuja ympäristöpalkintoja eli päästää koira haistelemaan sen kulkiessa kauniisti.
Mitä on vetämättä kävely?
Omistajan tulee ennen koulutuksen aloittamista miettiä, minkälaista on hänen koiraltaan toivomansa käytös. Monet kursseille tulevat koiranohjaajat luulevat, että koiran TÄYTYY kulkea ohjaajansa vierellä lenkillä. He ajattelevat, että on olemassa vain kaksi vaihtoehtoa: joko koira vetää hihnan päässä kieli pitkällä, tai sitten se seuraa ulkoiluttajansa vasemmalla puolella. Onneksi vaihtoehtoja on kuitenkin paljon enemmän kuin nämä kaksi. Tärkeintä on valita selkeä kriteeri ja pitää siitä opettaessa huolellisesti kiinni.
On täysin koiran omistajan asia, missä kohden hän haluaa koiransa lenkillä kulkevan niin kauan, kun siitä ei aiheudu vaaratilanteita tai hankaluuksia muille ulkoilijoille. Itse ajattelen, että ulkoilu on ennen kaikkea koiran omaa aikaa. Lenkillä käydään, jotta koira saa liikuntaa ja jotta se saa tehdä koiramaisia asioita, kuten haistella ympäristöään. Tämän vuoksi koen tärkeänä, että koirani saavat liikkua kohtuullisessa määrin omaan tahtiinsa. Niiden ollessa kiinni, käytän pitkiä hihnoja (toisella kolmen metrin nailontalutin ja toisella seitsemän metrin kelatalutin). Pitkien taluttimien ansiosta koirat voivat haistella pientareita ja jättää omat pissamerkkinsä ilman, että minun tarvitsisi pysähtyä odottelemaan niitä.
Pitkän taluttimen käyttö onnistuu kuitenkin vasta, kun koira osaa käyttäytyä halutusti. Sen tulee olla kuulolla ja valmis tottelemaan, jos siltä pyydetään jotain. Pitkän hihnan takaama vapaus pitää siis ansaita ensin! Koiralla, joka ryntäilee siksakia pitkin pyörätietä hajujen perässä, on edessään pitkä koulutusrupeama ennen kuin sille voi suoda minkäänlaisia vapauksia.
Ohjaajan vierellä kulkeva koira on helpompi hallita. Se tottelee todennäköisesti paremmin ollessaan lähempänä omistajaansa ja sen mahdolliset virhekäytökset on tällöin helpompi keskeyttää. Sitä on myös helpompi palkita. Lyhyellä taluttimella ulkoillessa ohjaaja voi helposti kontrolloida ympäristössä olevia ulkoisia vahvisteita. Tämä on ajattelemisen arvoinen asia etenkin uroskoirien omistajille! Jatkuva narttukoirien pissojen lipittäminen voi edesauttaa eturauhasongelmien syntyä eikä ainakaan helpota vetämisongelmissa. Lyhyttä hihnaa käyttäessä ohjaaja voi pitää koiran hallinnassaan ja sitten esimerkiksi palkkioksi kauniista hihnakäytöksestä vapauttaa eläimen menemään haistelemaan jotain tiettyä tolppaa tai puuta.
Suurin osa koirista on rakenteeltaan niin sanottuja ravaajia, eli niiden luontainen liikkumistapa on ravi. Ihmisen kävelytahti on usein melko hidas ja etenkin suurten koirien ulkoiluttaminen niin, että koira ravaa, on mahdotonta jollei ulkoiluttaj juokse tai käytä polkupyörää. Monesti kuitenkin edes jonkin asteinen vauhdin lisääminen voi auttaa vetämisongelmaan ainakin jossain määrin. Liiku reippaasti niin että hengästyt: kunnon hikilenkki tekee hyvää omistajalle ja parantaa myös koiran fyysistä hyvinvointia!
Kaksi puolta
Kaikkien koiranomistajien olisi hyödyllistä opettaa koiransa kulkemaan ainakin ohjaajan molemmilla sivuilla, ja mahdollisesti myös takana. Jos koira kävelee jatkuvasti omistajansa vierellä pitäen usein katsekontaktia, voi koiran lihaksisto vähitellen vinoutua staattisen asennon seurauksena. Ohitusongelmien kanssa kamppaileva omistaja tai niiltä välttymään pyrkivä pennun ulkoiluttaja toimii viisaasti pyytäessään koiransa vierelle ohitustilanteessa niin, että eläin on omistajansa ulkosivulla, penkan puolella. Jos koirat ulkoilevat ohjaajansa vasemmalla ja ulkoiluttajat kohtaavat oikean puoleisessa liikenteessä, ovat koirat kylki kyljessä vieretysten. Tämä on kaikkein vaikein ja riskialtein tapa kohdata toinen koirakko! Kannattaa suojella omaa koiraansa ja opettaa se pitämään vähän enemmän etäisyyttä vastaantulijaan juuri kulkemalla niin, että koira jää ohitustilanteessa penkan puolelle.
Halutessaan koiralle voi opettaa kaksi sivulletulokäskyä: toinen tarkoitettu vasemmalle sivulle tulemiseen ja toinen oikealle. Vaihtoehtoisesti koiralle voi näyttää käsiliikkeellä kummalle puolelle sen tahtoo tulevan. Puolenvaihdon voi myös opettaa tehtäväksi liikkeessä. Koira voi siirtyä ohjaajan toiselle sivulle edestä, takaa tai vaikkapa jalkojen välistä! Edestä vaihtaminen on helpoin, sillä siinä ei välttämättä tarvitse vaihtaa talutinta kädestä toiseen. Tempun voi opettaa vaikkapa kosketuskepin avulla.
Sopivat, turvalliset varusteet
Niin pennun kuin aikuisenkin koiran kanssa on hyvä kiinnittää huomiota oikeanlaisiin ulkoiluvälineisiin. Kuten ihmiset haluavat käyttää liikkuessaan mukavia, kiristämättömiä ja joustavia vaatteita, tulee lemmikillekin taata sopivat tamineet. Paras panta on leveä ja tukeva peittäen vähintään kaksi niskanikamaa. Tällöin se ei pääse äkkipysähdyksessä tai ryntäyksessä kiilautumaan niskanikamien väliin! Kapea, epämukava panta voi jo itsessään pahentaa vetämisongelmaa. Kiristyvä panta aiheuttaa koiralle kivun tunteen, ja se reagoi tähän lisäämällä vauhtia, niin sanotusti pyrkimällä kipua pakoon. Pahimmillaan kuristuspantaa käyttävä koira voi vetää itsensä tajuttomaksi ilman saamisen estyessä pannan kiristyessä.
Lemmikkitarvikeliikkeissä on nykyään jo kohtuullisen hyvä valikoima leveitä, kuristamattomia nahka- ja nailonpantoja. Monille keskikokoisille roduille sopivat myös vinttikoirille tarkoitetut erikoisleveät pannat. Suomessa on myös paljon ammattilaiskäsityöläisiä, jotka tekevät koirille yksilöllisiä pantoja mittatilaustyönä. Tuotteiden hinnat ovat hyvin kilpailukykyisiä.
Valjaat ovat monesti leveääkin pantaa parempi vaihtoehto. Parhaiten istuvimmat valjaat ovat yleensä niin sanotut Y-valjaat, joissa on kaulan ympäri menevä kappale, rintakehän (vatsan) ympäri menevä kappale sekä näitä yhdistävä, etujalkojen välistä rintalastan päältä menevä kappale. Niin sanotuissa T-valjaissa etukappale kulkee koiran rinnan poikki. Huonosti istuvissa T-valjaissa etukappale jää usein liian alas lapaluiden päälle rajoittaen etujalkojen liikettä, aiheuttaen pahimmillaan lihasjumeja ja vääriä liikeratoja. Liian pienissä valjaissa kappale taas tulee usein liian ylös ja saattaa painaa koiran kurkkua.
Hyvät, istuvat valjaat ovat koiralle miellyttävät pitää ja turvalliset käyttää. Hyvissä Y-valjaissa on usein viisi kohtaa, joista säätää valjaiden kokoa. Tällaiset valjaat voi ostaa jo melko pienellekin pennulle ja säätöjensä ansiosta samat valjaat sopivat koiralle vielä aikuisenakin! Oma greyhoundini sai nykyiset valjaansa painaessaan noin 10kg. Koiran aikuispaino on noin 28kg ja samat valjaat sopivat edelleen erinomaisesti!
Lemmikkitarvikeliikkeissä myytävät taluttimet ovat usein valitettavan lyhyitä. Pidempi hihna antaa koiralle mahdollisuutta tutkia ympäristöään ilman, että ulkoiluttajan tarvitsee jäädä seisomaan ja odottelemaan. Jos koira ylttää haistella penkkaa ja ojan vierustoja ryntäilemättä pitkähkön taluttimensa ansiosta, vähenee vetäminen ja ryntäily jo yksistään senkin takia. Miellyttävä pituus on noin kolme metriä. Hihnan tulisi olla koiran kokoon suhteutettu niin, ettei se ole liian raskas.
Kelataluttimet eli kansankielellä flexit ovat oikein käytettyinä erinomaisia, mutta valitettavasti tuotetta myydään myös monille, joilla ei ole alkeellisintakaan tietoa sen oikeasta käyttötavasta. Flexissä kulkeva koira saa mukavasti lisätilaa ja ratkaisu soveltuu sinänsä hyvin esimerkiksi koirille, joita ei voi pitää vapaana. Omassa tahdissa liikkuminen on kullan arvoista koiran lihaksistolle! Valitettavasti on kuitenkin usein niin, että koirat, joita ei voi pitää irti, eivät myöskään osaa käyttäytyä hihnassakaan. Kelatalutinta voidaan käyttää turvallisesti ainoastaan koirilla, jotka ovat tottelevaisia ja koulutettuja olemaan vaarantamatta itseään tai ympäristöään. Flexissä liikkuvan koiran pitää ehdottomasti osata pysähtyä käskystä, tulla luokse ja kulkea samaa tien laitaa kuin ulkoiluttajansa.
Erikoisvälineitä ongelmakäytöksiin
Hihnakäytöksen ongelmia vastaan kamppaileva omistaja löytää netistä ja alan liikkeistä vaikka minkälaisia välineitä, joiden väitetään parantavan vetämisen. Perinteiset, usein nailoniset vedonestovaljaat ovat yksi näistä. Vedonestovaljaat perustuvat kivun tuottamiseen koiralle: eläimen vetäessä ohuet nailonnarut painavat ja hankaavat sen kainaloihin. Valjaat tehoavat usein käytön alkuvaiheessa, mutta vähitellen koira joko turtuu kipuun (tai sen nahka kainaloissa paksuuntuu) tai sitten ohjaaja joutuu luopumaan valjaiden käytöstä koiran ihon ollessa aivan vereslihalla.
Kuonopanta on käytännöllinen väline etenkin remmirähjäävien koirien ulkoilutuksessa. Siitä voi saada avun myös vetämiseen, kunhan muistaa, että mikään väline ei itsessään opeta koiraa! Monesti ulkoilutamineiden vaihto voi herkistää koiran hetkellisesti, jolloin sitä on helpompi opettaa uuteen käytökseen. Kuonopannan käyttöä on kuitenkin syytä harjoitella ensin kotona sisällä, jotta koira ei pidä sitä epämukavana. Panta voidaan pukea vaikkapa ruokinnan ajaksi. Turvallisuussyistä on hyvä käyttää kuonopannan lisänä tavallistakin kaulapantaa, johon joko kiinnitetään toinen talutin tai jossa on yhdyslenkki kuonopantaan. Näin koira ei pääse irti, vaikka kuonopanta lipsahtaisikin pois sen päästä.
Fyysinen ja henkinen tasapaino liittyvät toisiinsa saumattomasti. Kun koira vetää hihnassa, se on fyysisesti pois tasapainosta, sillä iso osa koiran painosta on valunut sen etupäälle ja eritoten taluttimen varaan. Tällöin sillä ei edes ole mahdollisuutta olla vetämättä, kun sen painopiste on pois paikoiltaan. Tämä alleviivautuu eritoten pannassa ulkoiluttaessa, mutta samaa ongelmaa on nähtävissä myös valjaiden kanssa. Tätä helpottamaan käytetään ns. kaksipistekiinnitystä, jossa koiran valjaisiin kiinnitetään kaksipäinen monitoimitalutin kahdesta kohtaa. Toinen hihnan kiinnityskohta on lapojen takana selän puolella ja toinen valjaiden etukappaleessa, koiran rintalastan päällä. Koska koiran painopiste on sää'än kohdalla rintarangan 2. nikamalla, saadaan tällä kaksoiskiinnityksellä ympäröityä tämä painopiste. Tämä tekee vetämisen vaikeammaksi ja samalla myös auttaa omistajaa palauttamaan koiran tasapainoon. Koiraa on myös helpompi palkita kontaktista, kun se valjaiden ansiosta kääntyy ohjaajansa päin. Myöskään koira ei koe ikävää paineen tunnetta kurkussaan; moni koira vetää ihan jo päästäkseen tästä tunteesta eroon.
Kaksipistekiinnityksellä koiraa ulkoilutetaan mieluiten niin, että omistajalla on molemmat kädet käytössään. Koiran ollessa esimerkiksi ohjaajan oikealla puolella, on valjaan etuosasta tuleva hihna omistajan vasemmassa kädessä ja selän päältä kulkeva oikeassa. Käsiä pidetään samaan tapaan kuin ratsastaessa, eli hihna kulkee kämmenen läpi. Koira lapa on ohjaajan säären kohdalla, mikä takaa sen, että koiran vetäessä ohjaajan ei tarvitse pidättää koiraa vetämällä käsiään taakse, vaan ainoastaan nostamalla käsiään ylöspäin.
Kaksipistekiinnitysvaljaita saa Suomesta. Kotimaisen Top Caniksen Salon-valjaan lisäksi myynnissä on Freedom No Pull- ja Xtradog -merkkisiä valjaita.
Monen reaktiivisen tai muuten vauhdikkaan koiran omistaja voi hyötyä hankkimalla hihnan ja pannan väliin laitettavan erillisen joustavan talutinpalan. Pala on jäykkää kuminauhaa. Se vaimentaa koiran mahdollista ryntäämistä niin, ettei nykäys tunnu terävänä ei koiran omassa niskassa eikä myöskään ohjaajan kädessä ja niskanseudulla. Joustava taluntinpala sopii erinomaisesti niin koirille kuin ihmisillekin joilla on jo syntyneitä niskavaurioita. Se voi myös vähentää vetämistä, jos koira ei jaksa vetää lisääntynyttä vastusta vastaan. Markkinoilla on myös saatavilla hihnoja, joissa on jo valmiina integroitu joustinosa.
